Läsnäolo - ihmisen missio

24.05.2010

Olla ihmisenä läsnä ihmiselle on elämän tarkoitus, ihmisyyden syvin olemus. Tämän sain karjalaisena evakkolapsena tuta yhteisten kauhun, riemun, surun ja ilon hetkinä jo elämäni alkutaipaleella. Nuoruuteni ja aikuisuuteni vaiherikkaat vuosikymmenet ovat vahvistaneet lapsuusajan arvokasta kokemusta: olemme syntyneet elämään ihmisinä toisiamme varten, ihmisyhteisönä. Ollessani osa yhteisöä olen olemassa – ihmisenä.

Yhteisön kadotessa katoaa ihminen

Sitten nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni aikojen on suomalainen yhteisöllisyys rapautunut kiihtyvällä nopeudella. Minäkeskeisyys ja kilpailullisuus on edennyt äärimmäisyyksiin, talouden ylivalta ja materialistinen tulosajattelu tunkeutunut kritiikittömästi hallintoon, kansalaisjärjestöihin ja jopa kirkkoon. Ihmisestä on tullut tuloksenteon resurssi ja kilpailun voittamisen väline. Ihminen riistää itseään vääristyneellä suorituskeskeisellä ihmiskäsityksellä. Siinä ei Jumalaa tarvita ennen kuin suorituskunto pettää, voimat ehtyvät ja terveys rakoilee.

Suorituskulttuurin pauloissa ihmissuhteemme ovat välineellistyneet, mekanisoituneet ja muuttuneet tarkoitushakuisiksi. Suhteiden ja verkostojen tulee olla hyödyllisiä. Huomaamattamme ihmissuhteista ja yhteisöllisyydestä on tullut tarkoituksiamme ja menestystämme palvelevia hyötysuhteita, alisteisia omille – usein kätketyille – tarkoitusperillemme.

Kilpailu ja pärjääminen rynnistävät koteihimme ja ihmissuhteisiimme, jopa kaikkein läheisimpiin. Vahvistamme kasvatuskulttuuria, jossa ei jaeta omia tunteita, ei varsinkaan pienuuden, heikkouden ja tuen tarpeen kokemusta, vaan yritetään pärjätä omassa varassa. Kaikkea siivittää ja kaiken läpi kuuluu yhtenäiskulttuurin yksilöön suuntaama vaade: kilpaile, menesty, pärjää – tai häpeä.

Tarkoitukseton ihmissuhde on ajan tuhlausta. Niinpä yhä harvemmalla löytyy aikaa ja tahtoa ”pelkkään” yhteisöllisyyteen, ihmisenä läsnäoloon ihmiselle. Ja juuri pyyteettömän läsnäolon kosketusta ihminen syntymästä asti koko elämänsä janoaa. Aikuisuutemme matka on todella lyhyt. Halu elää toistemme lähellä, hyväksyttynä, tätä ihminen kaipaa.

Yhteishyvän ja yhteisön kadotessa katoaa myös ihminen. Minne kukin meistä katoaa - yksin selviytymään, syrjään ajautumiseen, menestykseen, politiikkaan, vallan viidakkoon, hyviin harrastuksiin, uupumukseen – on hyvin henkilökohtainen asia. Moni meistä ei havaitse kadonneensa minnekään, ei ainakaan myönnä sitä.

Totuttuamme pidämme kiirettä, kohtaamattomuutta, läsnäolottomuutta, ohittamista ja eriarvoisuutta normaalina, uutena liberaalisen aikamme yksilökeskeisenä kulttuurina. Kun teemme ”läsnä lähimmäiselle” tarpeesta menestystuotteen, olemme hyvin ajan hermolla ja kaukana ihmisestä.

Ihmisen ikävä toisen luo

Halu elää toistemme lähellä, hyväksyttynä, tätä ihminen kaipaa. Ihon kosketus on ensimmäinen ja viimeinen kieli jota ymmärrämme. Onneksi syvin tarpeemme ihmisinä ei ajan saatossa ole kadonnut minnekään. Olemme Luojan luomia ihmeitä, jotka alamme ihmetellä nykyelämämme outoutta ja vinoutuneisuutta ihmisyyden ja ihmisarvon kannalta. Hiljainen läsnäolon ja kohtaamisen vallankumous on jo alkanut.

Elämän tarkoitus on rakkauden mysteeri, läsnäolo lähimmäiselle. Läsnäolo on vuorovaikutussuhde, jossa minä ja sinä ovat läsnä, kohtaavat yhteisessä läsnäolossa. Jos en kiireistäni tai muista syistä johtuen ole paikalla tai olen ulkona itsestäni, en voi olla läsnä enkä kohdata toista ihmistä. Martin Buber on tässä mainio opas. "Joka ei ole läsnä, ei huomaa läsnäoloa." hän toteaa. Voin olla paikalla, mutta en läsnä. Läsnäolo syntyy se arjessa todeksi elämällä, ei puhumalla.

Buber herättelee: "Sinä, joka olet lukinnut itsesi yhteiskunnan, valtion, kirkon, koulun, talouden, yleisen mielipiteen tai oman ylpeytesi rakentamaan selliin, sinä joka olet suostunut olemaan epäsuora epäsuorien keskellä, murra kuoresi, tule suoraksi; ihminen, suostu kohtaamaan toinen ihminen."

Läsnäolossa koemme kuulumisen ihmeen

Katso ihmistä! Ihmissuhde ei ole, hyöty-, vaikutus- eikä valtasuhde. Hän, jolle olet läsnä, kokee, oletko aidosti läsnä ja hyväksytkö itsesi sellaisena kuin olet. Orpona, heikkona, lapsena, vammaisena. Tule ihmiseksi, ole ihmisen kokoinen. Se riittää.

Ihmisen tehtävänä on kulkea ja viipyä lähimmäisen rinnalla silloinkin kun tämä itse ei osaa kelpuuttaa itseään. Se on armoa. Kyse on kyvystä kohdata lähimmäinen, ottaa ihminen todesta.

Jokaisen ihmisen syväkerroksissa on tarve tulla välitetyksi omana itsenään, saada kuulua mukaan. Kelpaanko itsenäni vai hyväksytäänkö minut vasta sitten, kun olen jotain muuta? Loukkuna on yksilöistymisen vaade: on tultava joksikin, jotta olisi jokin. Minun on luotava itseäni, löydettävä imagoni, rakennettava identiteettini uudelleen ja uudelleen.

Minun on luotava erilaisia miniä, mutta en voi olla koskaan oma minäni. On kehittynyt tapoja leikitellä erilaisilla keksityillä minuuksilla, joilla on vain vähän tai ei ollenkaan yhteyttä omaan konkreettiseen elämään. Näin voin kadota muilta ja lopulta itseltänikin. Tärkeää on rohkeus olla tosissaan oma itsensä.

Läsnä itselle, läsnä lähimmäiselle, läsnä Jumalalle, kaikki yhtä ja samaa yhteyttä. Läsnäolo on yhteyttä, kuulumista, inhimillisen ja jumalallisen kohtaamista.

Mitä vähemmän minussa on itseäni, sitä enemmän olen itseni. En ole itseni enkä lähimmäiseni välissä, meille kummallekin on tilaa olla läsnä. Voimme olla todella läsnä kaikessa mitä teemme. Läsnäolostamme tulee valtava riemu. Tunnemme suunnatonta mielihyvää ja syvää rauhaa. Olemme täysin läsnä lähimmäiselle, kaikkien aistiemme kautta.

Eero Voutilainen