Sivistystyön haaste

08.03.2010

Seppo Niemelä

Pohjoismainen kansansivistys syntyi ajan eetosta kuvaavaksi osaksi hyvinvointivaltion ja -yhteiskunnan rakentamisen prosessia. Sen taustana oli tieteen, tekniikan ja luonnonvarojen käytön sekä näille perustuvan osaamisen nopea kehitys ja sille rakentunut edistysusko.

Jos valtio koulutti väkensä, panosti tieteeseen ja tekniikkaan sekä kontrolloi rajojaan, se kehitti itsensä onnellisuuden saarekkeeksi köyhyyden, sairauksien, eriarvoisuuden ja kärsimyksen maailmassa.

Edistys ei luvannut yksin aineellista yltäkylläisyyttä, vaan samalla hengenelämän, tieteen ja taiteen rikkautta sekä oikeudenmukaista ja laajaan osallistumiseen perustuvaa demokratiaa. Kansansivistys piti huolta siitä, että koko kansa oli osallinen yhteiskunnassaan, kykeni edistämään pyrkimyksiään yksilönä ja kansalaistoiminnan avulla ja sai osansa edistyksen hedelmistä.

On sanottu, että maailman utopioista vain Grundtvigin visio toteutui: köyhästä, kylmästä ja pimeästä Pohjolasta tuli valon, valistuksen ja vaurauden valtakunta. Kansansivistyksen laitokset ovat aika ajoin joutuneet kriittiseen testiin, mutta ainakin toistaiseksi ne ovat selvinneet niistä, toiset kolhuin ja toiset vahvistuneena. Kysymys on, onko kansansivistyksellä edelleen annettavaa nyt elettävässä murroksessa.

Monet edistysuskon perusteet järkkyivät viimeistään 1900-luvun loppupuolella. Kaupan esteet valtioiden rajoilta murtuivat, mikä antoi etenkin kansansa kouluttamaan kykeneville kehittyvien maiden ihmisille toivon paremmasta elintasosta. Rikkaiden maiden ihmiset havaitsivat olevansa keskellä kiristyvää kilpailua, kun tuotanto hakeutui maapallolla edullisimmille alueille ja kun tietotekniikka mahdollisti alueellisesti hajautuneiden kokonaisuuksien hallinnan.

Aineellisen elintason ylläpitäminen alkoi vaatia yli-inhimillisiä ponnistuksia. Parhaiten menestyvät ne, jotka kirivät mukana osaamisen kilpajuoksussa. Sen ulkopuolelle jäävät uhkaavat uudestaan muodostua ”roskasakiksi”, jota kukaan ei tarvitse ja josta kukaan ei halua pitää huolta. Koulutuksen pituus heijastuu myös kansalaisaktiivisuuteen; demokratiasta tulee hyvinvoivien väline suunnata yhteiskunnan kehitystä.

Samalla tieteen siunauksellisuus on osoittautumassa kaksitahoiseksi; tieteellisen ja teknisen kehityksen kielteiset seuraukset yhdessä luonnonvarojen loppumisen ja luonnon tasapainon horjumisen kanssa murtavat edistysuskoa. Tiedetään, että tarvitaan uusi kestävämpi elämäntapa ja mutta sen saavuttaminen on vasta aavistelujen asteella.

Elinikäinen oppiminen on teollisten maiden keskeinen keino yrittää vastata uusiin haasteisiin. Siihen myös kansansivistyksen kannattaa kaksin käsin tarttua ja samalla osallistua sen periaatteita koskevaan keskusteluun. Suppein ja samalla vallitsevin tulkinta korostaa sopeutumista; elinikäisen oppimisen tärkein ja ainoa tehtävä on pitää huolta siitä, että työvoima sopeutuu nykytaloudelle ominaisiin nopeisiin muutoksiin ja kehittää uudistumisessa tarvittavaa osaamista.

Vähän laajempi koulukunta liittää tavoitteisiin aktiivisen kansalaisuuden, osin siksikin että toimiva demokratia nähdään myös talouden menestymisen ehtona. Kannatusta on myös koulukunnalla, joka korostaa yhteiskunnan eheyttä; syrjäytyminen pienentää aktiivisen, itsestään huolehtivan ja veroa maksavan työvoiman määrää ja samalla tulee yhteiskunnalle sosiaalimenoina ja kasvavan rikollisuuden vuoksi kalliiksi.

On myös heiveröinen koulukunta, joka uskoo, ettei kuvatuissa kolmessa tavoitteessa ainakaan kestävästi onnistuta ilman elävää käsitystä sivistyksen merkityksestä jokaisen ihmisen elämässä. Ja vastaavasti sivistys voi elää vain yhteiskunnassa, joka painottaa koulutus- ja sivistyspolitiikassaan tasapainoisesti elinikäisen oppimisen kaikkia tavoitteita, myös itsensä toteuttamista. Siksi myös itse sivistyksen käsite tulee palauttaa sivistystyön ja kasvatuksen maailman aktiivikäyttöön.

Seppo Niemelä